Happyhappyhappy, perhaps

Ylimääräiset löydökset aivoissa ovat "sulaneet" ja taidan olla tervehtymisen tiellä. Syytä ei ole löytynyt eikä varmaan tulla löytämäänkään, mutta sillä ei ole enää minulle merkitystä. Tärkeintä on että minulla on elämä edessäni. Silti sydäntä kalvaa suuri pelko, enkä uskalla iloita täysillä. Pelkään että tämä kaikki vielä uusiutuu.

Osaisinpa joskus olla onnellinen koko sydämestäni.

Alone again

Uskottuja ystäviä -1. Se tekeekin sitten summaksi 0 kpl.

Käsittämätön, aivan uskomaton yhteenotto. Liian arasta aiheesta. Liikaa paineita. Liikaa vaatimuksia. Ja lopputulos nyt sitten tässä.

Jos nyt yhtään tunnen häntä, niin todellakin tähän se jäi. Minulla ei ole syytä pyytää anteeksi, mutta olen sitä jo anellut siksi etten halua menettää häntä. Mutta miksi, miksi minun pitää kestää kaikki. Miksi minulta saa vaatia liikaa siihen nähden mitä olen valmis tekemään tai puhumaan. Miksi minun on pyydettävä anteeksi, vaikka ollaan oman mukavuusalueeni ulkopuolella.

Se on kai sitten hyvästit. Ikävöin sinua paljon ja odotan että otat yhteyttä. Sinä olet syy miksi olen enää edes hengissä enkä tiedä mitä tapahtuu jos tämä nyt menee näin.

Too much time to think

Tänään pohdittua:


Tulenko koskaan kokemaan rakkautta?                                                                                                                             Rakastaako mua kukaan?
  Saanko koskaan lapsia?            Onko kukaan koskaan tyytyväinen minuun?
  
Osaanko joskus olla onnellinen? Mistä tulen onnelliseksi? Mistä minun pitäisi tulla onnelliseksi?




Saanko enää ikinä mahdollisuutta olla onnellinen?



ja auton keskikulutusta.

Antakaa mun mennä

Löytäkää se kasvain tai mitä vaan, antakaa se pari kuukautta aikaa. Mutta antakaa mun elää se pari kuukautta täysillä. Älkää enää viekö minulta niitä vähiä asioita joiden takia edes halusin elää.

Tai väliäkö sillä enää kun olette ne jo minulta vieneet.

Jos tapan itseni, teen sen katkeruudesta siksi etten voi elää unelmaani. En katkeruudesta elämää kohtaan, en masennuksesta. Siksi että minulta vietiin se minkä vuoksi halusin taistella.

A summary of my life

Rakastunut yhteen, jolle en ole enää olemassa.
Ihastunut toiseen, jolle olen kaikkea mitä hän ei ihmisessä arvosta.

Sairastunut johonkin, joka söi unelmani ja tavoitteeni täydestä elämästä ilman masennusta.

Mutta kipu on ikuinen seuralainen.

Joskus en tiedä haluanko luovuttaa vai taistella.

Still alive

Kunhan ajattelin ilmoitella.

Possible panic attack?

Huaaaahh. Kamalaa.

Yöllä nukkumaan käydessä olo oli jo jotenkin tukala. Aamulla aikaisin heräsin hikisenä, peloissani, enkä ollut varma missä olen. Näin unta, että kaikki ihmiset olivat kadonneet ja yritin selvittää minua vaivaavaa sairautta yksin.

Oliko se paniikkikohtaus vai normaalia kesken painajaisen heräämistä?

Mistä tunnet sä ystävän...

Joku viisas sanoi että vakavat elämäntilanteet tuovat esille oikeat ystävät.

Minun pitäisi kulkea kai avoimin mielin ja sydän avoinna että tunnistaisin nyt oikeat ystäväni. Tämä on kyllä yllättänyt. Silloin kun elin masennuksen kourissa, en tunnistanut ketään ystäväkseni. Elin niin suppeasti omassa mustassa maailmassa etten nähnyt ketään ympärilläni. Nyt tiedän kyllä että minulla on ystäviä tai ainakin ihmisiä ympärilläni, mutta ketkä heistä ovat oikeita ystäviäni? Mistä sen tietää?

Odotanko liian paljon? Minulla on nyt vaikeaa, vaikeampaa kuin masennusaikana. Mitä nyt silloin harkitsin tappavani itseni, mutta nyt tilanne on hieman erilainen ja valitettavasti kuolema on konkreettisempi kuin silloin. Minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ottavat yhteyttä, mutta eivät jaksa kuunnella minua. Ehkä heidän on helpompi kertoa omasta elämästään. On ihmisiä, jotka ovat sanoneet etteivät osaa suhtautua tähän, joten eivät halua puhua tästä. On ihmisiä jotka puhuvat tilanteestani toisille. On ihmisiä, jotka kuuntelevat, mutta joita ei enää kiinnosta. On ihmisiä, jotka haluavat olla tekemisissä kanssani vain silloin kun minulla on hyvä päivä, olo, jolloin en valita pahoinvointia tai pelkoa. Pahinta kaikista, on ihmisiä jotka tietävät, mutta jotka eivät ota mitään yhteyttä.

He ovat samoja ihmisiä kuin ennen "sairautta". Olenko minä siis muuttunut? Vai näenkö heidät eri tavalla? Ihmiset, joita luulin ystäviksi, ovat etääntyneet. Ihmiset joita luulin tuttaviksi ovat ehkä lähentyneet.

He ovat ihmisiä joilla on oma elämä, jota minun elämäntilanteeni ei muuta miksikään. Tapahtui mitä tapahtui.

En odotakaan heiltä muuta kuin sitä tunnetta, että minusta välitetään.

Pain and agony... oh, the agony.

Kohta varmaan elän pelkillä kipulääkkeillä. Ruoka ei maita, juoma ei maita. Paljoa ei kannata syödäkään koska sen oksentaa pian posliini-istuimen uumeniin. Selkä ja massu, miksi nekin nyt kipuilevat. Sattuu.

Mutta yhteen tuskanhuutooni vastattiin. Pääsen tutkimuksiin. Ja olen siitä onnellinen.

Pieni takaisku ja ehkä pieni valaistuminen

Koin yhtenä iltana erittäin pahaa kuolemanpelkoa. Fyysinen tilakin oli ottanut jonkin aikaa takapakkia ja pelkäsin jo joutuvani sairaalaan. Laitoin viestin kahdelle uskotulleni tilanteesta. Toinen soittikin tänään, toisesta ei kuulunut mitään.

Pääkivut jatkuvat mutta muuten olo on paranemaan päin. Kumpa tälle tilanteelle saataisiin nimi tai edes hoito. Ja miksi ihmeessä itsemurhaa miettinyt kokee kuolemanpelkoa?

Kaipaisin niin kovasti sitä tunnetta että minusta välitetään. Se ei oikein tule esille kummankaan uskotun kanssa juttelemisesta. Ehkä jätän toisen "uskotun" rauhaan, koska pitkistä hiljaisista hetkistä johtuen tuntuu, ettei hän halua olla kanssani tekemisissä. Ehkä se riittää, että on edes yksi joka ottaa yhteyttä. Se on yksi enemmän kuin aikoihin.